Nuoren työttömän ääni

Olen tällä hetkellä enää kolme päivää työttömien kirjoissa, ennen kuin aloitan määräaikaisen työsuhteen asiakaspalvelijana. Työttömyysjaksoni ovat olleet lyhyitä. Ensimmäistä kertaa kirjauduin työttömäksi tammikuussa 2016, valmistuttuani ammattikorkeakoulusta. Työttömyys oli sillä kerralla hengähdystauko raskaan jakson jälkeen, jota värjäsi ihmissuhteet ja koulusta valmistuminen. Tein osa-aikaisia asikaspalvelutöitä työpaikassa, jossa työskentelin ammattikorkeakouluaikoinakin, eli muutos opiskelijasta työttömäksi ei budjettiin nähden ollut suuri harppaus. Aamupäivät olivat toki hiljaisia ja pitkästyttäviä, koska työni oli viikonloppu- ja iltapainotteinen, ja useat ystäväni vielä opiskelivat. Löysin kuitenkin päivieni täytteeksi ryhmäliikuntainnon mistä olen ollut erityisen kiitollinen tuon työttömyysperiodin jälkeenkin.

 

Toinen työttömyysjaksoni alkoi syyskuun lopussa palautettuani graduni ja täten lopettaneeni viimein opiskelun. Olin paluumuuttanut Suomeen Iso-Britanniasta, ja muuttanut sen jälkeen Raumalle. Yhdeksän-vuotinen opiskelijastatus katkesi muuttamisen yhteydessä. Yhtäkkiä minulla oli korkeakoulusta rakentunut ammatti-identiteetti, ja monipuoliset valmiudet. Aivan kuin uudelleen rakennetut käsiproteesit, joita minun oli nyt mahdollisuus tarjota avuksi kuhunkin työtehtävään mihin hain. Kaikki ne taidot ja osaamiset joita olin vuosia kartuttanut olivat nyt valmiuksia. Kokemukset ja harjoittelut muuttuivat numeraalisiksi kuukausi ajanlaskuiksi erilaisiin palveluihin, joihin syötin niitä töitä hakiessani.

 

Työttömyys – identiteettivarkaus

Samaan aikaan olin sosiaalisesti menettänyt identiteettini. Työttömyys katsotaan edelleen välivaiheeksi, ääriviivoiksi profiilille johon pyritään. Tämä limbo katsottiin puolitoista vuotta sitten hyväksytyksi sosisaalisesti odottaessani maisteriopintojeni alkua ammattikorkeakoulun jälkeen, mutta nyt olin ikään kuin yksilönä kadottanut kaiken aiemman opitun ja työkokemuksen mitä oli tehnyt, koska olin pelkästään työtön. Sosiaalisen arvon ja sen vahvistamisen antoivat muut, yleensä ne jotka tunsivat minut aiemmin ja pystyivät esittelemään minut toisessa valossa. Minun oli vaikea edes sanoa ääneen uusille ystävilleni olevani työtön. Asian sanominen meni kakisteluksi, tai huumorilla höystetyksi. Näin jälkeen päin mietittyäni, voi ajatella että työttömyys on ehkä ruton kaltainen pelottava asia, jonka yleistyminen nähdään valitettavana kohtalona, ja siksi sosiaalisissa tilanteissa aiheuttaa empimistä ja ahdistusta – 90-luvun lama-aika, kakstuhattaluvun alun kiinailmiö ja pätkätyömallin yleistyminen on tehneet tehtävänsä.

 

Työllistyminen – identiteettivarkaus

Syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja jonkinlaisen identiteetti-yhteenottojen vähenemiseksi hakeuduin työkokeiluun kuukaudeksi. Käsittelijäni mukaan minut hyväksyttiin poikkeusluvalla vasta viikon työttömyyden jälkeen työkokeiluun, mutta voin kertoa että tämä oli käsittelijältäni mitä parhain päätös. Viikon mittainen ansioluetteloiden päivitys, avoimen yliopiston selailu, kotisivujen muokkailu ja kymmenille sivustoille rekisteröinti, ja taas kymmenien hakemusten lähettelyn jälkeen seinät olivat kaatua päälle. En ollut mitään muuta kuin ihmisraunio naputtamassa uudelleen ja uudelleen kannetavan näppäimistöä paremman elämän toivossa. Totta puhuen ihmisraunioituminen eli työnhakeminen oli jatkunut jo yli kuukauden ennen virallista työttömyyttä, aina pro gradun kirjoittamisen heikkoina hetkinä.

Samalla viikolla kun työkokeilusta tehty sopimus tehtiin, hakemusten kirjoittaminen kantoi hedelmää ja sain kutsun yhteen työhaastatteluun. Työ alkaisi suurin piirtein työkokeilun jälkeen, joten olisin sopivasti hyvissä kantimissa.

 

Minun ei pitäisi työttömyys-ajanjaksojeni lyhyyteen nähden suhtautua näin dramaattisesti kokemiini identiteetti-kriiseihin mitä työllisyys ja työttömyys ovat tuoneet tullessaan. Minulla ei ole kokemusta pitkäaikaistyöttömyydestä, eikä myöskään pitkäiaikaisesta työsuhteesta. Siitä huolimatta uskon että pohdintani urapolkuni suunnasta ja mutkista ovat yhtä todellisia pelkoja kuin kenenkään muun samankaltaisessa limbossa olleelle. Asiakaspalvelutyö on minulle kokemuksen kautta luontevaa, ja saan paljon energiaa ihmisistä. Alaikäisenä kerätyt talkootyöhommat rockfestivaaleilla ja myöhemmin samanlaisessa työympäristössä tehdyt vastuutehtävät festivaalien backstageilla ovat kartuttaneet minulle runsaasti pelisilmää sosiaalisiin tilanteisiin, jolloin suoriutuminen näistä tehtävistä on ajan myötä helpottunut.

 

Vintti pimeänä

Ikävä kyllä tämä ei ole ala, jossa haluaisin toimia, mikäli se ei ole välttämätöntä. Olen kouluttautunut kulttuurialan ammattilaiseksi, ensiksi kuvaitaitelijaksi ja tämän jälkeen teatteritaiteen maisteriksi. Jotta pystyisin toimimaan ns. omalla kentälläni, joutuisin tekemään töitäni omavaraisesti apurahataitelijana. Olen hyväksynyt sen ja osaan laatia avustushakemuksia, koska minut on koulutettu siihen. En kuitenkaan ole kunnianhimostani ja taiteellisesta hulluudestani huolimatta niin itsekäs että pystyisin loppuun saakka ilman apua saattamaan taiteellista projektuuria loppuun. Minua kiinnostaa taiteellisuuden nimissä monipuolinen, inspiroiva ja luottamuksellinen dialogi taiteellisten osaajien kesken, joiden kanssa mahdollinen taiteellinen tuotos toteutetaan. Tätä en valitettavasti saa hikoillessani kannettavan ääressä tekstejä tai suhimassa veistossa kuvitteellisella työhuoneellani. Näissä painajaisissa olen samankaltaisessa tilanteessa kuin ylläkuvatussa hakemusmeressä. Yksin, kahvikuppien ruskeiden painauma reunusten kiertäneenä lattialla, kannattava valon tummetessa akun loppuessa pimeämmäksi kuin oma vinttini.

 

Vintti valoisana

Älkää syytä huoliko verorahoistanne, vinttini ei ole pimentynyt vaan valoisampi kuin moni muu marraskuun ilta, kun aloitan asiakaspalvelutyöt maanantaina. Olen iloinen tästä tilaisuudesta ja lämpimän tuntuisesta pienestä mutta turvallisen tuntuisesta työympäristöstä. Työympäristö auttaa minut identifioimaan minut taas ryhmään johon koen kuuluvani, ja uskon myös että paikka saa nämä apeimmatkin ajatuksen kääntymään onnellisempaan suuntaan. Ehkä ehdin toipua tästä viimein tästä paluumuutosta, ja suhtautua ylläkuvatuun luovaan hikipajaan inspiroituneemmin. Tässähän sitä hikipajaa tehdään nytkin; kirjoittamalla tämä teksti omalla ajalla pitkään pohdittua rakennetta ja julkaisukelpoisia ajatuksia. Tästä kuitenkin kuuluu kiitos Rauman Seudun Työttömien Mediapajaan, jotka kannustivat minua kirjoittamaan ja tunnustivat tämän taidon minulla olevan. Toivottavasti tämä ei jää viimeiseksi julkaisukseni.

 

Ruut Luoto, 10.11.2017